»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava suunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää enkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa sitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».
»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet Rosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla ei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna ja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra kreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole tehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne on usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä sen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon näitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle. Voin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule kovistamaan teitä koroista».
Bideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen äärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui tekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa tuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan välttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde, jonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian heikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.
»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti, »en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin omaisuuttani».
»Sanoin jo teidän korkeudellenne, etten aio kovistaa teitä».
»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyi
Bideskuty äreästi.
»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,» sanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän ruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän korkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten, voitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».
»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En ymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».
»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András kuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on tarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka ovat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava auttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin hedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».
Bideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä käsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä nykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty ollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen, joka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan ennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä itsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen oma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä vieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.