»Herra kreivi!»
»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne. Kaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne lapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla maani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen, että rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte häntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla. Rakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta hänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista. Aiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte kumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi talonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän omituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme lapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät Bideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta, vaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».
»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan kanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon isäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja minun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?
»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat niin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla on paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä vanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä kuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on ajateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä kreivittärelle»?
András otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän kulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty ei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään ratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten naamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren talonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja julmien sanojen vaikutuksesta.
Miten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että me tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia kidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä Luojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me tuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan miehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus, tuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut kunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?
Miten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet olivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien mudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen kanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat kietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi seudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun András vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa ääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten András hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi. András ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän ensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti ja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua. András pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa oli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka ihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun ja kumartui sitten suutelemaan niitä.
XX
VASTAUS.
Neljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä kokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys huomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen mieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa. Vaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka nyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän väsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia tunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja rakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan hämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili rauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai hänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät sieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti häntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia taivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli kertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä. Hänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle rakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut poikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi suruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä. Ja vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa torjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen viisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta kertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen, jonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi vaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli kasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten tahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun rodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se oli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti sen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen kätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen punastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman vakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen talonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon vapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle elämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen aikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa tukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa parhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen kahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla kiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.