»Ensin, teidän korkeutenne», jatkoi András, »tahtoi äitini rangaista sammalta sen julkeuden vuoksi aikoen repiä sen siitä juurineen ja heittää sen muun roskan joukkoon pihalle, jossa se olisi saanut mädätä, koska se oli uskaltanut mennä niin lähelle kuningatarta. Mutta tuo mitätön pehmeä mätäs näytti niin viheriältä ja viileältä, ja taivaalta paistava aurinko niin paahtavalta ja kuumalta, että äitini salli sen jäädä siihen hetkiseksi suojelemaan kuningattaren jalkoja kuumimmilta säteiltä. Siitä asti, herra kreivi, on se saanut olla siinä paikoillaan, vaatimattomana ja suojelevana, viileänä ja viheriänä kesän kuumuudessa, ja lämpimänä ja varjelevana talvisin suojelemassa tuon komean kukan juuria kaikilta onnettomuuksilta, joita vaihtelevat vuodenajat voivat tuoda mukanaan. Se ei kyllä lisää ruusun kauneuteen eikä tuoksuun mitään, vaan kasvaessaan sen juurella huomaamatta ja hoitamatta yhä suuremmaksi täyttää se kumminkin pieniltä linnuilta tahi Kaikkivaltiaalta saamansa tehtävän».

Aikoivatko totuuden ensimmäiset aavistukset sarastaa hänen kuulijansa mielessä, vai vetikö tuon äreän äänen hellä vetoava sointu Bideskuty’n tarkkaavaisuuden yhä puoleensa, koska hän ei keskeyttänyt Andrásta?

»Kuten tuo vaatimaton sammal on uskaltanut ryömiä kukkien kuningattaren jalkojen juureen, niin olen minäkin, Keményn András, vähäpätöinen talonpoika, uskaltanut kohottaa katseeni tähtiin, ja noiden miljoonien loistavien jalokivien, jotka muuttavat tasankomme taivaan niin kuvaamattoman suloiseksi, joukosta olen valinnut yhden, joka kauniitten sisariensa joukossa on kauniimpi kuin muut yhteensä».

Jälleen hän keskeytti ja voi Bideskuty’n kasvoista nähdä, että aatelismies oli ymmärtänyt. Ylpeä kreivi nousi nopeasti seisoalleen vihasta leimuavin silmin ja kohotti uhkaavasti kätensä kuin rangaistaakseen julkeata talonpoikaa. András ei kumminkaan liikahtanutkaan, vaan taivutti ainoastaan päänsä ollakseen valmis ottamaan vastaan tuon nöyryyttävän lyönnin, jonka hän julkeudellaan oli ansainnut. Mutta Bideskuty’n käsi vaipui alas ja vihan ilme haihtui hänen silmistään. Hänen kasvoihinsa ilmestyi kerran vielä tuo toivottoman ahdistuksen ja surun ilme, ja sanomatta sanaakaan kätki hän kasvonsa käsiinsä.

»Herra kreivi», sanoi András vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen nöyrästi ja hiljaa, »ette voi halveksia enemmän hulluuttani kuin itse jo olen halveksinut, ettekä pilkata ylpeyttäni enemmän kuin minäkään, mutta Kaikkivaltias ei ole sokaissut minua julkeuteni vuoksi, ettekä tekään äsken vihoissanne senvuoksi lyönyt minua kuoliaaksi tähän paikoilleni. Kuunnelkaa siis minua, teidän korkeutenne, ja muistakaa, että niinkuin tuo sammal suojelee ruusua, niin haluan minäkin suojella ja rakastaa tuota aarrettanne, jos uskotte sen minun haltuuni. Milloinkaan ei surun henkäyskään ole uskaltava koskea ainoaankaan kuningattareni kultaiseen kiharaan eikä tasangon tomu ole milloinkaan likastava hänen pukunsa lievettä. Omaisuuteni ja maani, jotka kerran ovat olleet teidän, muuttuvat silloin hänen omaisuudekseen, ja suurin onneni on katsella, miten hänen pienet kätösensä niitä mielin määrin hoitavat Ja sitten saatuani sellaiset oikeudet, että saan poistaa kaikki kivet hänen tieltään, hankin myös itselleni oikeuden auttaa teitä nyt ja aina kaikissa vaikeuksissa. Kerran tulevaisuudessa», lisäsi hän ensimmäisen kerran värisevin äänin, samalla kun hänen leveästä rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksen tapainen ikävöivä huokaus, »jos Kaikkivaltias siunaa vähäpätöisen talonpojan ja kuningattaren liiton, ja heikko ääni kuiskaa korvaanne 'Isoisä!', tunnette jälleen elävänne omaa elämäänne lapsenlapsessanne, koska tiedätte, että Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan kauniit maat ovat jälleen omanne».

Näiden Andráksen viimeisten sanojen jälkeen vallitsi huoneessa kuolettava hiljaisuus. Pitkän yhtämittaisen itsensähillitsemisen väsyttämä nuori talonpoika käveli ikkunan luo, ja nojattuaan päänsä kylmään lasiin katseli hän kyynelien sumentamin silmin puutarhaan, jossa auringon ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat avata kauniita varhainkukkivia kevätkukkia. Kauempaa siintivät rauhallinen ja autio tasanko ja nuo viljavat maat, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka nyt lopultakin olivat hänen omansa. Mutta tämä hänen elämänsä unelma ja miehuutensa päämäärä ei nyt kumminkaan tyydyttänyt häntä ollenkaan, kun toinen ikävä oli hiipinyt hänen sydämeensä, tuollainen toivova kaipaus, joka muutti hänet lapseksi pakottaen hänet vuodattamaan katkeria kyyneliä niin, että hänen suuri ruumiinsa vapisi.

Äkkiä hän hätkähti, sillä muudan käsi laskeutui hänen olalleen raskaasti, mutta ei vihaisesti. Hän kääntyi ja näki huolien taivuttaman vanhuksen, jonka surullisissa silmissä oli sellainen nöyryytetyn ylpeyden ilme, että se painui ikuisiksi ajoiksi nuoren rehellisen talonpojan mieleen.

»Ystäväni, kun ensin huomasin», sanoi Bideskuty, »tarkoituksenne, suutuin voimatta hillitä itseäni. Teidän on annettava minulle anteeksi, sillä olen jo vanha mies, enkä ole vielä täydellisesti oppinut tämän maakunnan tapoja. Ajatus, että antaisin tyttäreni talonpojalle, tuntui minusta niin mahdottomalta, että unhotin hetkiseksi elämäni olevan kirjaimellisesti teidän käsissänne, sillä jos minut ja perheeni karkoitettaisiin kodistamme, en voisi milloinkaan kantaa sellaista surua ja Jumala ainoastaan tietää, miten silloin vaimolleni ja llonkalle tulisi käymään».

András olisi halunnut sanoa jotakin, mutta Bideskuty jatkoi heti:

»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei, ystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki syntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa kohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka ennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien huolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla. Muutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei nykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle kuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka ovat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään minua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa pahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja omaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat nämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä voinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni asia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».