»Vaan minun», sanoi András hyvin tyynesti.
Koska hänen esiintymisensä koko tämän keskustelun kuluessa oli ollut hyvin tyyntä, katsoi Bideskuty, joka ei ollenkaan ymmärtänyt nuoren talonpojan itseensäsulkeutuvaa luonnetta, hämmästyneenä tuohon mieheen, joka puhui noin suuresta rahamäärästä yhtä tyynesti kuin kourallisesta maissia.
»En ymmärrä teitä», sanoi Bideskuty vihdoin. »Ette luultavasti täydellisesti tiedä asioitani. Mitä hyötyä siitä olisi, että olisin teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia sen sijaan, että nyt olen velkaa Rosensteinille yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta? En voi maksaa sen paremmin toista kuin toistakaan ja alintakin mahdollista korkoa olisi minun tulvan tällä korkeudella pysyessä mahdoton suorittaa.
»En ehdottanutkaan, että lainaisin nuo rahat teidän korkeudellenne», sanoi András niin hiljaa, että Bideskuty tuskin kuuli hänen sanojaan, »vaan aioin lahjoittaa ne teille».
Selvästi koetteli tilanne hänen itsensähillitsemiskykyään suuresti. Kun hän puhui, vapisivat hänen huulensa, ja hänen kuiskaavassa äänessään oli omituinen läähättävä sointu. Hän hengitti niin kovasti ja nopeasti kuin hänen voimakas rintansa olisi ollut räjähtämäisillään, kädet olivat puristautuneet lujasti nyrkkiin ja otsan suonet olivat pullistuneet kuin köydet. Kumminkaan ei mitään aavistamaton Bideskuty voinut vielä ymmärtää.
»Aiotteko lahjoittaa nuo rahat minulle»? sanoi hän surullisen arvokkaasti. »Näette unta, mies. Olen kyllä joutunut viime aikoina suuriin vaikeuksiin, mutta en ole vielä, Jumalalle kiitos, vajonnut niin alas, että otan vastaan almuja vieraalta».
»Ei, ei vieraalta, herra kreivi», lisäsi András vaikeasti, »vaan sukulaiselta, läheiseltä sukulaiseltanne».
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. En voi odottaa saavani rahoja keltään, ettekä suinkaan tekään luule sellaista mahdolliseksi. Mitä tarkoitatte?» toisti hän jälleen.
»Herra kreivi», sanoi András vihdoin kartoittaen hermostuneisuutensa voimakkain ponnistuksin ja suoristautuen täyteen pituuteensa niin, että hän seisoi Bideskuty’n edessä Unkarin tasankojen talonpojan ylpein ryhdin, »puutarhassani Kisfalussa on kaunis ruusupuu, joka kasvaa erillään muista tuoksuen suloisesti. Äitini ei ole milloinkaan istuttanut sen läheisyyteen mitään, sillä sekä hänestä että minusta on tuntunut, ettei mikään muu kukka ole niin arvokas, että se saa kasvaa tuon puun läheisyydessä, sillä niin verrattoman kaunis se on. Niin se seisoi erillään monta vuotta, kasvaen joka kesä yhä ihanammaksi ja täyttäen ilman ympärillään suloisella tuoksullaan. Lopulta kehittyi se todelliseksi kuningattareksi vaatimattomampien hyvätuoksuisten sisariensa keskellä, joita se kasvaessaan siinä erillään näytti kuin halveksivan. Tänä vuonna, herra kreivi, on tuon suloisen puun juurelle ilmestynyt vaatimaton sammalmätäs kenenkään voimatta sanoa, miten. Kantoivatko linnut vallattomasti nuo mitättömät siemenet kukkien kuningattaren hoviin, vai määräsikö tuo jumalallinen käsi, joka pitää huolta jokaisesta ruohonkorresta ja lehdestäkin, että tuo vaatimaton sammal saa juurtua tuon komean ruusun vierelle? Niin, kukapa sen tietää, mutta noin vuoden ovat nuo pienet viheriät lehdet uskaltaneet katsella niin läheltä puutarhan kuningatarta, toisten tuoksuvien ja kauniiden kukkien saadessa pysyä kauniisti syrjässä».
Nuori talonpoika keskeytti hetkeksi. Hänen äänensä ei värissyt enää ollenkaan, ja vaikka se vielä olikin matala ja äärettömän hellä, oli se kumminkin selvä. Kaunis kukkaiskieli — syvän liikutuksen valtaaman unkarilaisen luonteenomainen ilmaus — kaikui omituisen suloiselta tuon kauniin nuoren talonpojan suusta, ja Bideskuty kuunteli vaistomaisesti, tuntien samalla epämääräisesti, että tuon ylpeän ja tyynen ryhdin alla oli niin voimakas tunteitten virta, että sitä oli kunnioitettava.