Unkarilaisen luonne on sangen häilyväinen ja toivorikas. Bideskuty kohotti heti päätään ja toivon välähdys valaisi hänen surullisia kasvojaan.
»Miksi sitten istutte siinä ja raautte kuin joku pahanilman lintu? Jos teillä on hyviä uutisia, niin miksi kujeilette kanssani pilkkaamalla onnettomuuttani?»
»Jokaiseen onnettomuuteen on aina joku apu, herra kreivi, mutta emme ole aina valmiit suostumaan sellaiseen».
»Aiotteko lopultakin puhua saarnaamisen asemasta»? tiuskaisi Bideskuty kärsimättömästi.
»Rosenstein, herra kreivi, tietää, että hänen rahansa ovat vaarassa, koska hänellä ei ole niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset, ja suostuu senvuoksi luovuttamaan kaikki nuo hänen hallussaan olevat paperit, joissa on herra kreivin nimikirjoitus, lainattujen rahojen kolmannesta osasta».
»Kolmannesta osastako? Mutta äskenhän juuri sanoitte, että olen antanut hänelle velkakirjoja yhdeksästäsadastaviidestäkymmenestätuhannesta floriinista, ja kolmasosa siitä olisi siis…»?
»Kolmesataatuhatta floriinia käypää rahaa, herra kreivi», sanoi András.
»Mutta mies, olen sanonut teille jo ennenkin, että olette tehty rahasta, eikä siis tuollainen rahamäärä ole teistä mainitsemisen arvoinenkaan. En kumminkaan voi saada tuollaista rahamäärää kokoon niinkään helposti kuin hyppäämällä tuosta ikkunasta taittaa niskani. Minulla ei ole enää jalan leveyttäkään maata, jota voin sanoa omakseni, eikä vilja-aumaakaan, jonka voin myydä. Teistä voi tuo keino tuntua hyvältä, mutta minun viimeisille toivoilleni antoi se kuolettavan iskun.»
»Tiedän kyllä hyvinkin hyvin, ettei teidän korkeudellanne ole rahaa, enkä minä tarkoittanutkaan, että teidän olisi maksettava nuo kolmesataatuhatta, vaan…»
»Vaan?»