»En ole milloinkaan saanut noita rahoja. Olen valmis vannomaan todistaakseni väitteeni, koska ei sanani riitä», vastusti Bideskuty toivottomasti. »Tuo mies on hävytön valehtelija».
»Onnettomuudeksi on teidän korkeutenne hyväksynyt nuo velat nimikirjoituksillaan».
»En lukenut noita papereita ollenkaan».
»Rosenstein vannoo päinvastaista. Ja hänellä on nuo velkakirjat hallussaan. Kieltääkö teidän korkeutenne noissa papereissa olevan nimikirjoituksensakin»?
»En! Olen luullakseni allekirjoittanut kaikkiaan seitsemän paperia. En kiellä sitä. Kaksi silloin kun luovutin Kisfalun varmuudeksi, kaksi taasen, kun kiinnitin Bideskuty’n maat, kaksi Zárdasta ja viimeisen noin kahdeksan kuukautta sitten, jolloin kiinnitin tämän rakennuksen, tontin ja ulkohuoneet sadastatuhannesta floriinista».
»Hallussani on ainoastaan kolme noista papereista, herra kreivi, enkä tiedä mitään tuosta viimeisestä lainasta».
Asia näytti todellakin auttamattomalta. Bideskuty alkoi lopultakin hämärästi käsittää, miten sanomattoman sokea ja herkkäuskoinen hän oli ollut. Lahjomaton nemesis oli yllättänyt hänet keskellä hänen ylpeyttään ja huoletonta ylellisyyttään, ja hän oli joutunut auttamattomasti sellaisen ensimmäisen häikäilemättömän miehen saaliiksi, joka oli virittänyt ansan hänen tielleen. Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kuluessa tuo uhattu mies tuijotti alakuloisesti eteensä koettaen turhaan etsiä keinoja välttämättömän ja uhkaavan vararikon estämiseksi. András, ollen täynnä myötätuntoa ja valmiutta auttamiseen, jota varten hän oli saapunut, haki sanoja esittääkseen tarjouksensa.
»Minusta tuntuu», sanoi Bideskuty vihdoin, »etteivät tuomanne uutiset olisi voineet ollakaan enää pahemmat».
»Suokaa anteeksi, herra kreivi. Olen kertonut teille pahimman tilanteen sellaisena kuin se nyt on, ja nyt on jo aika esittää teille apukeino, jollaista aion nöyrästi teille ehdottaa».
»Apukeinoko? On siis olemassa sellainenkin.»