»Sanoinhan teille, etten katsahtanutkaan noihin kirottuihin papereihin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»On turha aloittaa tuolta samalta pohjalta, herra kreivi, ja mielestäni on parasta teidän oman etunnekin kannalta, että kuuntelette Rosensteinin kertomusta, voidaksenne sitten päättää, hyväksyttekö tarjoukseni, vaiko ette».
»Miksi pitäisi minun ruveta kuuntelemaan hänen valeitaan? Miksi ei hän tullut tänne toistamaan niitä, että voisin pieksää hänen valheellisen sielunsa pois hänen kirotusta ruumiistaan?»
»Senvuoksi, että teidän korkeutenne on onnettomuudeksi ja mitä huolettomimmasti luovuttanut itsensä ja hyvän nimensä ehdottomasti hänen käsiinsä».
»Hyvän nimenikö»?
»Lain edessä olemme kaikki samanarvoisia, herra kreivi. Isä Ambrosius voi sanoa teille, että jumalallisen oikeuden istuimen edessä ovat kreivit ja talonpojat, juutalaiset ja kristityt samanarvoiset. Laki on samanlainen heille kummallekin, ja kauniin maamme lainlaatijat ja tuomarit koettavat olla niin oikeudenmukaiset kuin Jumala on opettanut heitä olemaan. Tahtooko teidän korkeutenne nyt kuunnella? Minulla on täällä taskussani kolmesta eri lainasta saamani velkakirjat, joissa olette luovuttanut minulle varmuudeksi Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n, tämän viimeisen ilman päärakennusta, tonttia ja ulkohuoneita. Nämä lainat on teidän korkeutenne hyväksynyt ja suostunut maksamaan niistä sovitun koron. Pyydän, ettette keskeytä minua, sillä tämä asia on hyvin vakava liikeyritys, jossa tunteet saavat väistyä tosiseikkojen tieltä. Teidän korkeutenne ei voi nykyisten olosuhteitten vallitessa maksaa ollenkaan näitä korkoja, jotka ovat vielä viime vuodeltakin suorittamatta, puhumattakaan pääomasta, jota teidän korkeutenne ei kykene nyt eikä tulevaisuudessakaan milloinkaan maksamaan, koska ette voi säästää floriiniakaan Rosensteinille menevien suunnattomien maksujen vuoksi. Ymmärtääkö teidän korkeutenne minua»?
Bideskuty nyökäytti alakuloisesti päätään.
»Senvuoksi, kuten laki ja oikeus määräävät», jatkoi András tiukasti, »ovat Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n maat nyt laillista omaisuuttani. Olen maksanut niistä kahdeksansataaviisikymmentätuhatta floriinia, tahi enemmän kuin mikään muu samansuuruinen kartano tasangoilla maksaa».
András keskeytti hetkeksi, sillä köyhtyneen aatelismiehen kasvot näyttivät niin surullisilta, että niiden ilme painui iäksi rehellisen nuoren talonpojan mieleen. Hän oli pahoillaan, että hänen vieläkin oli pakko kiertää veistä tuon onnettoman miehen haavassa.
»Olisin hyvin mielelläni odottanut ja suostunut lykkäykseen, kunnes teidän korkeutenne olosuhteet olisivat näyttäneet hieman paremmilta», jatkoi hän hyvin ystävällisesti, »mutta asiain ollessa tällä kannalla, en auttaisi siten teitä ollenkaan, vaan samalla myöskin panisin oman omaisuuteni vaaranalaiseksi, johon en voi mitenkään suostua. Rosenstein selittää ja minun on pakko myöntää hänen voivan täydellisesti todistaa väitteensä, että sitten kuin teidän korkeutenne oli lopettanut lainaamisen minulta, lainasitte vähitellen toiset yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta häneltä, antamatta niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset. Tuo mainitsemanne suuri korko johtuu juuri tästä syystä».