XXI
JALOSUKUINEN NEITO.
Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.
»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.
»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.
Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään ikävyyksiä.
Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.
Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.
Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.
»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.