Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.
Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän jaksoi kestää.
Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja, sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti. Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.
Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi, surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei istunut enää ketään.
Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta, halusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.
Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet aina tervetullut päivälliselle tänne».
XXII
UNELMA.
Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri äsken tapahtuneesta asiasta.
Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli näin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi estänyt häntä.