Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.
Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.
Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut ojentamaan hänelle.
Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.
Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä alkoi himmetä.
Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja peläten.
»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua vaimokseen».
Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.
»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!
Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään, rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.