Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa, vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan Schmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa puhtaassa kullassa.
Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia, muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.
Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä, joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat ja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä ajatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä sivistynein tavoin.
Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa ja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti huomauttanut:
»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri, etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».
Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla siltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä halveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan oli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä rakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin typerät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli saatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata ajatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n hallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan erillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi aatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias sallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän jalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn nimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun. Anomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää, aiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n jaloa nimeä.
Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein siltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä, kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen sitä hyvin ystävällisesti sanonut:
»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».
Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon »todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.
Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin. Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi lisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.