Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi. Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa. Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli monesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti hän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata »tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin kanssa.
Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään, arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan huhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen viime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta, oli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että vanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet pirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia viikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet eikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo melkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää epäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja sitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään ketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta mustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt saivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja puhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli niin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin näkymätöntä.
Hän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen latoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä csárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin odotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota mustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen polvella.
Niin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin surullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän perheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan ollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää välittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista. Mustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa eikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä vähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.
Vähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien rakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret miehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle ohimennessään.
András huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä kovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi sen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi, että András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua uuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin silmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen käytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui omituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja uneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen tietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja suurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen kylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia, ettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.
András, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka oli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän joukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —
»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen tuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen juroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt! Kuka hän on»?
Ja joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin riemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen parasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.
»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä sitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András valinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten? Vai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!