»Hänkö on lahjoittanut sen minulle»?
»Niin, hänhän on miehesi».
»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on mieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n kreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä kaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah, kuinka te voittekaan»?
»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet nähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä. Äitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei ollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä. Tuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».
»Unhottuvat pian! Ah, isä, sinä et tiedä etkä ymmärrä».
Ilonka nyyhkytti nyt kiihkeästi, ja kätki kasvonsa käsiinsä toistaessaan:
»Ah, millainen ääretön häpeä! Kuinka te voittekaan»?
»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman hermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun te aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut kertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei ollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten huomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».
»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen aivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet kertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».
»Et suinkaan aio kertoa äidille»? kysyi kreivi levottomasti.