Pääsiäisaamu.
Köyhtynyt kreivi.
Juutalainen Rosenstein.
Kansan poika.
Vastaus.
Jalosukuinen neito.
Unelma.
Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.
Häät.
Kangastus.
Talonpojan vaimo.
Auttamaton asia.
KOLMAS OSA.
Rakkauden surua.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»
Rakkauden hauta.
Rakkaus riemuitsee.
Loppulause.
ENSIMMÄINEN OSA.
KYLÄ TASANGOLLA.
Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion puoleensa.
Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla, missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi. Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja, minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä, mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi, mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa, uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä, tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan. Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon. Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja sitten haihdutti.
Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa, sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu, ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki. Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi, ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.
* * * * *
Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in, keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan unisin äänin.