Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa, jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.

Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen milloinkaan uusittu.

VI

KISFALUN VUOKRAAJA.

Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville, paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen, vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita, joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon, etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta- ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa, että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut, kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.

Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin. Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen, miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville, mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah, millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen, tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle, joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt olla pyhä hänelle.

András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.

Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä, jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen, ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista, käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.

Hän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen, tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.

Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan, sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas kuin Bideskuty’n herra itse.