»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen hetken kuluttua.
»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.
»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».
Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.
»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa korkealle päänsä yläpuolelle.
»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!
Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »Eljen»! Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.
Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata hiljaa:
»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».
»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?