»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».
Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.
»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka», sanoi Feri koettavasti.
»Vai niin».
»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».
»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».
»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin silloin ehkä…»
»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä…?»
Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan ruusukimppuun.
»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja, kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja mitättömältä.