Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.
Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti: »Rakastan sinua, Ilonka!»
Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea, miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista tyttömäistä olentoa kohtaan.
Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!
Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta, jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.
Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin, kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.
Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan, joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille persikanvärisille poskille.
Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus, joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja, halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan, luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta kirjettäkään.
»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin vuoron välissä.
Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten sielussa raivoavia intohimoja?