»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän tyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne asioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin, sillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja pelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette liittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua, että teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin rehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden hävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas jättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus hajoitetaan».
Ja András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja asetti sen pöydälle.
»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin malttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan suututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita kirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja imeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain alhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi pojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin maksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen miehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet tunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten kaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta syntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota takaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani kädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».
Ja raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin tarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen vihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.
Ylpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen hetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan, ennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas pussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta kihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin häkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta raivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa uhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä jokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä viimeisestä kuolettavasta iskusta.
Bideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi — sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin maallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi nähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi samalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä parhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet loukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa haihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei juolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain, tuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli kohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä kumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle, joka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin sinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu tyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista kiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä lemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko vaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana kertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja hyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.
Mutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka kumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä ihmiskorva milloinkaan on kuullut.
»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja uusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento, »kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?
Andráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet silmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen ohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin suojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.
Bideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien jännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa hengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja siveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa. András tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä tyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen kaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia kullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin maalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen talonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja suututtanut isän.