András siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen kalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta kiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa jälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon miellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi aikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä, tulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska hän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä kohtasivat Andráksen polttavan katseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko rakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin luokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki katsomatta taakseen.
XIII
KOSTO.
András ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään noita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli selviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin jo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli silloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä. Hän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa, jotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille antamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli pettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä sitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet hänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä viholliselle ennen taistelun voittamista.
Hän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se laukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot iltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle kaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä hetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui oman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.
András alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa ratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia ja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt herransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen myötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia. Se hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen jotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin hellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä lopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut sanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna, että hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan haavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki hän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun ankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää. Kiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja hän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi muutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen otsassaan.
Kun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään, ei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon mielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa tämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät huomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti päätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.
»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja levittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi ja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».
Etelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä valmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon vanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen kanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina hyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän oli ilmaissut myöntymyksensä.