»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä sitä ole vielä kostettu».
»Löikö kreivi sinua, András»?
»Löi, ja minä olin sellainen raukka, etten lyönyt takaisin».
»Kerro minulle, András. Olen levoton enkä ymmärrä».
Ja András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman keskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin oli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla kun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja, tietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä, hänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta kertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja sivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten poika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen kaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan ja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin lyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle, tälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen oli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen tytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut siitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut häntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta ruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon ylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan, että hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään hänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja ruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään, että hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta kun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään olevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet voimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat valuneet hänen poskilleen.
Vaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset ja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen sydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada hänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin jalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja huoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati sytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin vaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden aavistus.
Illallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä András halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää kättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston paholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla rauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota suloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa käskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi, josta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.
Kuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä iltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.
Etelka, jonka ajatuksia eivät muuttuvat harhakuvat häirinneet, oli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti tyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin ikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon takaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi ulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen valaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti myöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen hyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut jännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi huomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun aiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä ja saamaan lohdutusta.
Mutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos peloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.