SUURI ONNETTOMUUS.
Bideskuty oli kiihoittunut niin kovasti keskustellessaan varakkaan vuokralaisensa kanssa, että kului hetkinen, ennenkuin hän sai takaisin tavallisen sydämellisen hyväntuulisuutensa ja voi pakottaa ajatuksensa tavalliseen joustavuuteensa. Tunne, jota hän ei olisi osannut selittää, oli estänyt hänet kertomasta vierailleen keskustelunsa yksityiskohtia ja saamasta lievennystä vihalleen kuuntelemalla heidän vihaisia moitteitaan tuota tunkeilevaa ja hävytöntä talonpoikaa kohtaan.
Mutta Bideskuty ei ollut sittenkään oikein tyytyväinen itseensä. Hän häpesi hieman anteeksiantamatonta kiivauttaan tuota miestä kohtaan, jota hänen omaksi edukseen olisi pitänyt kohdella sovinnollisesti ja voittaa hänet lempiaatteensa puolelle. Hän tiesi talonpoikien kunnioittavan Keményn Andrásta rajattomasti, ja huolimatta vastahakoisuudestaan oli hänen pakko myöntää, että hän hyvin ymmärsi tuon nuoren kauniin talonpojan ilahduttavan vaikutuksen. Varmasti oli hän käyttäytynyt tyhmästi solvatessaan ja lyödessään tuota miestä niin, että hänestä oli tullut hänen katkerin vihamiehensä sen sijaan, että hänen olisi pitänyt koettaa taivuttaa hänet liittolaisekseen. Hän ei katunut kumminkaan ollenkaan sitä, ettei hän ollut myynyt myllyään Andrákselle, sillä hän oli aivan varma, etteivät talonpojan vaikutteet tahtoessaan ostaa sen olleet niin jalot kuin hän oli tahtonut uskotella. Mutta nyt, kun hän tiesi rahojen, joiden tarpeessa hän aina oli, tulevan tuon talonpojan kukkarosta, oli hän hyvin pahoillaan, ettei hän ollut kohdellut Andrásta ystävällisesti taivuttaakseen hänet vähentämään tuota suunnatonta korkoa, jonka hänen välittäjänsä, tuo verenimijä Rosenstein, oli vaatinut. Tehtyään velkojastaan leppymättömän vihollisen oli Bideskuty näkevinään kaikenlaisia vihollisuuksia, joihin hänen tulevaisuudessa oli alistuttava, aavistaen samalla kukkaron nauhojen pysyvän lujasti kiinni seuraavalla kerralla, kun hän jälleen halusi lainata rahaa.
Suurimman osan illasta istui Bideskuty huoneessaan erillään vieraistaan vaitiollen ja selvästi huonolla tuulella, ja koetti ilahduttaa myrtynyttä mieltään sovittavilla savupilvillä, joita hän tupruutti kirsikkapuisesta piipustaan. Ilonka oli vielä liiaksi lapsi ymmärtääkseen tuota peloittavaa kohtausta, jonka hänen nopea tulonsa oli keskeyttänyt. Hän ei aavistanut ollenkaan, että juuri hänen oma tiedoton kauneutensa oli torjunut isää kohti suunnatun mahdollisesti kuolettavan lyönnin ja estänyt, ettei sen suuntaajan tarvinnut sitä ikäänsä katua. Hän oli huomannut ainoastaan pitkän hartiakkaan talonpojan, joka oli selvästi suututtanut isän hyvin kovasti ja joka oli katsonut häneen niin kummallisesti, ettei hän voinut sitä ymmärtää eikä millään tavoin selittääkään. Mutta kaiken tämän oli hän jo unohtanut silloin kun illan varjot olivat viilentäneet puutarhan, ja kuten äitinsä kotiripityksen edellisenä iltana, karkoitti hän mielestään nytkin jokaisen vastenmielisen tunteen huvitellakseen nykyisyyden suomista iloista niin paljon kuin suinkin.
Hän ja kaikki hänen nuoremmat vieraansa olivat keksineet illaksi aivan uuden huvituksen. Kaikki pantiin niin mullin-mallin, että Bideskuty’n seinät kajahtelivat naurusta, vapisivat perustuksillaan ja Attilan ankarannäköinen kuvapatsas horjui alustallaan. Ja tuo joukko oli todellakin kirjava, joka tunkeili leveillä portailla ja vanhan rakennuksen suurissa suojissa. Kauniita hymyileviä kasvoja loisti miespuvuista ja parrakkaat naamat näyttivät vastustamattoman hullunkurisilta naispäähineissään. Oli määrätty, että kaikkien tyttöjen oli pukeuduttava miehiksi ja miesten verhouduttava sellaisiin naisvaatteihin kuin he vain saivat käsiinsä.
Tarkasteltiin romuhuone, johon monien sukupolvien aikana oli koottu liian vanhanaikaisiksi muuttuneita pukuja, ja suurista tammiarkuista löydettiin suunnattomat määrät tämän vuosisadan alussa käytettyjä pitkäliivisiä vaatteita, kauniita hopeakirjokankaita ja isoäidin aikuisia poimuteltuja hameita. Isoisän messinkinappiset takit korkeine kauluksineen ja kekomaisine lakkeineen ja isoisän komeasti kirjailtu luumunvärinen silkkinuttu satiinihousuineen ja punakantaisine kenkineen oli järjestetty säilöön väkevän tupakan väliin, ettei koi niitä turmelisi.
Ja nauraen pukeutuivat kujeilevat nuoret näihin menneitten aikojen muistoihin. Ilonka oli vallannut isänsä kansallispuvun: sinivuorisen silkkiattilan [Attila = sotilaskuosinen pitkätakki] jalokivisolkineen, mustan samettivaipan tummine kauluksineen ja jalokivinappeineen, harmaat unkarilaiset polvihousut ja suuren käyrän miekan raskaine jalokivillä koristettuine kahvoilleen, vöineen ja tuppineen. Hän näytti hurmaavalta kallellaan olevine lakkineen, johon oli kiinnitetty jalokivisoljella pitkä haikaran sulka. Milloinkaan ei varmaankaan oltu nähty niin mielenkiintoista unkarilaista ylimystä. Sitä vastoin hänen toverinsa, Madáchin Feri, jota tunteellinen rakkaus tuohon kauniiseen tyttöön ei kumminkaan estänyt kujeilemasta ja hulluttelemasta, näytti vastustamattoman hullunkuriselta kreivitär Irman kansallispuvussa — kultapäärmeisessä tiaranmuotoisessa päähineessään, joka oli sidottu hänen niskaansa raskaalla nauharuusukkeella ja pitkillä nauhoilla, ahtaissa liiveissään, joiden jalokivihakaset eivät ylettyneet kiinni eivätkä niin ollen voineet estää musliinipuseron pehmoisia laskoksia näkymästä, ja pöyhkeilevissä hihoissaan, joista hänen ruskeat käsivartensa näkyivät. Valkoisen satiinihameen laajat laskokset ja tuo luonteenomainen kultapäärmeinen esiliina riippuivat pehmeästi hieman polvien alapuolelle voimatta piilottaa suuria husaarisaappaihin pistettyjä jalkoja. Hänen suuret tummat viiksensä lisäsivät vielä hänen ylimyksellisen pukunsa häpeällistä vaikutusta.
Entä sitten tuo punaposkinen ja kirkassilmäinen Kantassyn Mariska? Hän oli pukeutunut tasankojen talonpojaksi, ja lumivalkoinen pellavapaita ja leveät housut sopivat hänelle hyvin. Pyöreine, rosmariinin oksalla koristeltuine, kallellaan olevine lakkineen ja leveän messinkiheloilla ja -soljilla koristetun vyönsä taskuihin pistettyine käsineen matki hän rahvaan miehen käyntiä vastustamattoman viehkeästi. Unkarilaiseksi tytöksi pukeutunut Bartocz'in Feri oli häneen verrattuna hyvin ruma. Hänen liivinsä eivät tahtoneet pysyä paikoillaan ja nuo monet hänen karvaiseen kaulaansa kiedotut kirjavat helminauhat näyttivät surullisilta. Hänellä oli yllään monta eriväristä pumpulihametta, jotka hän oli koettanut järjestää niin luonteenomaisesti kuin suinkin, mutta joita hän ei kävellessään osannut heiluttaa niinkuin kauniit unkarilaiset talonpoikaistytöt, kun ne haluavat komeilla pukunsa väkirikkaudella.
Siellä oli mahdollisimman komeasti puettuja, puuteroituja, sadan vuoden vanhoihin pukuihin pukeutuneita kavaljeereja satiinitakkineen ja polvihousuineen, päärmättyine poimuröyhelöineen ja kolmikulmaisine hattuineen. Silkkisukkiin verhotut kauniit pohkeet näyttivät hurmaavilta punakantaisiin messinkisolkisiin kenkiin pistettyine pienine jalkoineen, mutta heidän kirjopuseroihin ja poimutettuihin hameisiin pukeutuneet naisensa olivat kaikkea muuta kuin Ludvig viidennentoista hovin suloisten kaunottarien näköisiä. Watteau'n aikuiset rumat paimentytöt näyttivät hyvin onnistumattomilta verrattuina noihin mitä suloisimpiin paimeniin, joita taiteilija joskus on maalannut kankaalleen; ja suuripartaiset useihin hameihin pukeutuneet mustalaistytöt joutuivat aivan unhotuksiin hurmaavien maalauksellisiin ryysyihin pukeutuneitten mustalaisten rinnalla.
Géza Vecsery, tuo meluava maaherra, oli pukeutunut valkoiseen tarlatanikankaiseen hameeseen, joka kai kerran oli kuulunut jollekin Taglionin holhokille, aikoina, jolloin tanssi vielä laskettiin kuuluvaksi hienoihin taiteihin. Punainen kureliivi, hulmuavat ihokkaat ja hameet näyttivät hänen ruman vartalonsa ympärillä hirmuisen hullunkurisilta, ja hän herättikin mitä suurinta huomiota, kun hän nuoralla tanssivan elefantin tavoin tuli ujosti huoneeseen.