»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän vuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta kahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta, jonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin parikymmentätuhatta mitallista, ja…»
»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty, »sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän, lukuunottamatta noita tuhansia nautoja…»
»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako mielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne vuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna rahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse allekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole ollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin kiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo aikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen on elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin vielä vuokraaja enkä maan omistaja».
»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan. »Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai valehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein, vie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista vehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja lihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei hän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin viikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo muutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa lainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka säästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut ainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta, tarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata minulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa vastaan kuin ennen».
Tuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa käsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon, unohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin toivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka taistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä vastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa Bideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi hän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja jonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui vain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty joku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies oli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen — nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään kuin Jumalan puhtautta.
Vapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat paperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden voivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.
»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän väliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä kaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein luultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme ensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on tähän arvoitukseen».
Bideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän katsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja rehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana, että hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän koetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä hänelle.
András puristi sitä ja sanoi:
»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin suinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».