»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.
»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».
Bideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta Hän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa pulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut tarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin pakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon alhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut kohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.
András odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli suuria savuja piipustaan.
»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän vihdoin.
»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä suunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet tulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».
»Teitä aina onnistaa», sanoi Bideskuty kateellisesti.
»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasi
András tyynesti.
»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi Bideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte menettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille olisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna, niin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi kiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava paljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin toimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän vuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi vähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte? Silloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia kuin ihminen jaksaa kantaa».
»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti, »mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan huonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten suurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole juolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin tuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte korosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon tahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa, tuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte ruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne rahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa? En ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole suostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n maita vastaan».
»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi, »ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon tasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista pelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että voin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja kumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?