KÖYHTYNYT KREIVI.
Sykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli, jossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt siellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen kostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt hän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa. Oli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten ei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että kreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään oli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.
Jánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut huostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut Andráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä keskustelu oli tapahtunut.
Kun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n kreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan huoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi: »Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.
András huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa. Hän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät olleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen iloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä oli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt otsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi, joka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.
»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman hermostuneesti.
»Tulin tänne teidän korkeutenne käskystä. Miten voin teitä palvella»?
»Ettekö ole jo arvannut sitä kuullessanne Tarnan kohisevan pelloillani»?
»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime vuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin poika».
»Häviöni on suurempi kuin ehkä luulettekaan».