Nämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten isä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin suruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo molemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta jumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien tähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.
Kuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen ylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta vastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän ei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut lähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.
András yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän yksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti sen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut Bideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä onnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle, joka oli luotu vain iloa varten.
Viimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan yltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen keskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan, jotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi epämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen kärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari kertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin hänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.
Kreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin Ilonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla jäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut puhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon kreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.
»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka levottomasti.
»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada selville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati saavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä kotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».
Hän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun itsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan. Sári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja Keményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät näkyvistä.
Kaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit tytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin alakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten kylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään noita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä Ambrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa liepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua, ja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia parejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien haikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä pesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, ja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista eläintä suurien ystävällisten silmien väliin.