»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.
»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»
»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»
»Hyvää yötä, Louise.»
Palvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan. Ruusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle. Kaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat muuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut ketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten oli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli kerran ollut kokonaan hänen omansa.
Oli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in tähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta sydänkipua.
Hän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet luotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen rukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka olivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.
Miten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun hän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä, huomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta. Sydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir Percyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto välinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut, että tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä — mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet, jonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina tuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin erikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.
Ihmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea ratkaista.
Rakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella narria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi sitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta, jota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja huomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen, hänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei itsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä. Ehkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä hyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin tuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää koskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa, olihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma, ettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.