Turhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään valtasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.
Unohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan, lensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.
Niinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät olleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet ihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.
Levottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä haavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät ja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi jo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt hänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»
Vihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta, toinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna matkaa varten.
Silmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa ja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta juhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja hyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa pitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.
Marguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne ja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.
»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»
»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat odottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi hän kalsean pitkäveteisesti.
»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»