Se oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonka
Chauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jota
Chauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.
Hän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin ilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.
Margueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta ruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi tukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän itsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.
»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin tyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»
»Ei, teidän armonne.»
Palvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.
»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua.
Pelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin.
Ja kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»
Suzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli sanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä hirveän surkeita kasvonilmeitä.
Minuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli kirjeen tuonut.
»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.