»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo valehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? — Tulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla onnistumiseni palkkio.»
»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»
Marguerite nyökäytti päätään.
»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua. Armand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan voinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — — joka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa vaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan hänet!»
Sir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu lupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella, joka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus, hänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —
»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette saattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee. Sanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»
»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite kuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen olinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä, »olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille. Pitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme olleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että minä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy myöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva. Ihmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet hirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew, tahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi, jännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla turha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne katumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»
»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin ihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne lähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa Calais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan sattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan opastaisinkin teitä.»
»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen. »Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon sovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät vaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua. Joutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole kadotettava, — — Minun täytyy saavuttaa mieheni! Minun täytyy!» kertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä, joka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että minun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä pelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — — viimeinkin.»
»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun miehenne puolesta. Jos te itse haluatte mennä — —»