Vihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän tien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut tarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut rakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli pieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se oli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika kaukaiselta.
Sir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä sadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset vain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti auki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman huoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.
Seinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt ainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut sanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta ollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.
Huoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui levittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa oli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen, sinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.
Paljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat siellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin: »Liberté, — Egalité, — Fraternité.»
Siivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen öljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti niin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että Marguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.
Mutta sir Andrew meni empimättä sisään.
»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti ranskaksi.
Henkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen töllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli puettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin, joista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja välttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka ilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt piippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen ja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »Senkin vietävän englantilaiset!» sylkäisten lattialle, siten näyttäen riippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä hän tiesi varmaankin, että »saakelin englantilaisilla» oli kukkarot täynnä rahaa.
»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään nenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö varmasti tämän olevan määräpaikan?»