Hetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että tirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen pöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät ja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy saapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa muiden poistuttua.
Se ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä päästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on miehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen; sir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa miehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja hänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa olevan.
Mitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan. Marguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy toteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä — voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin oli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee Percyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla tai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy käskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman tuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin kuolemaan.
Mutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan saa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin säästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui pikaisesta paluusta.
Tuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten askelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö Percy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin hänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi miestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan tahi — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas kolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin ulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:
»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»
Marguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän näki kumminkin pienen osan huonetta.
Hän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta ja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi hän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki, katseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä vieraitaan ja murisi: »Senkin saakelin pappi!»
Margueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä selällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui askeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen hattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin pukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän viittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen, mikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.