»Niinpä niin, sir, sitä vastaan emme tahdo väittää», myönsi isäntä.
»Ja Englannin ravintoloiden paras isäntä on arvoisa herra Jellyband», lausui vieras äänekkäästi.
»Hei, hei, eläköön!» huusivat kaikki. Käsiä taputettiin, haarikat ja tuopit kolisivat pöytiä vasten säestäen tyhjänpäiväistä naurua ja herra Jellybandin sopertamia huudahduksia.
»Ajatelkaahan, että joku ulkolaishylkiö muuttaisi minun mielipiteeni!
— Mitä? — Jumaliste, sir, mutta kyllä te puhutte merkillisiä asioita.»
Vieras myönsi asianlaidan niin olevan. Olihan tosiaankin aivan luonnotonta ajatella, että kukaan kykeni sekoittelemaan herra Jellybandin vankasti juurtuneilta mielipiteitä kaikkien Europan kansojen ehdottomasta arvottomuudesta.
III LUKU.
Pakolaiset.
Siihen aikaan englantilaiset olivat hyvin kiihtyneitä ranskalaisten hirmutöistä. Näiden maiden välillä liikkuvat salakuljettajat, jopa lailliset kauppiaatkin, kuljettivat kanaalin yli uutisia, jotka saattoivat kaikkien vilpittömien englantilaisten veren kuohuksiin herättäen heissä toiveita murhaajien löylyyttämiseksi. Sillä olivathan he vanginneet kuninkaansa perheineen ja häväisseet kuningatarta ja kuninkaallisia lapsia kaikin tavoin. — Sen lisäksi he vielä vaativat koko Bourbon-perheen ja kaikkien sen kannattajien verta.
Prinsessa de Lamballen, Maria Antoinetten nuoren, viehättävän ystävän mestaus oli herättänyt sanomatonta kauhua kaikissa englantilaisissa. Joka päivä mestattiin kymmeniä arvokkaita rojalistiperheitä vain heidän ylimysnimensä vuoksi. Nämä seikat näyttivät huutavan koko valistunutta Europaa kostoon.
Kuitenkaan kukaan ei uskaltanut sekaantua asiaan. Burke oli tyhjentänyt kaiken kaunopuheisuutensa koettaen saada brittiläisen hallituksen taisteluun Ranskan vallankumouksellista hallitusta vastaan, mutta herra Pitt, varovainen kun oli, ei pitänyt vielä silloin sopivana, että Englanti saattoi naapurinsa raskaaseen ja kalliiseen sotaan. Itävallan oli sota aloitettava. Itävallan, jonka kaunein tytär oli silloin vain valtaistuimelta syösty kuningatar, jonka raivoisa roskajoukko oli vanginnut ja häväissyt. Koko Englannin — niin väitti herra Fox — ei sopinut tarttua aseisiin sentähden, että muutamien ranskalaisten mielestä toistensa murhaaminen kävi päinsä.