Mutta kreivitär pudisteli päätään yhä vain epäillen. Hänestä näytti nurinkuriselta, että nuoret miehet ja heidän suuri johtajansa, jotka kaikki olivat rikkaita, vieläpä jalosukuisia ja nuoriakin, antautuivat vaaroihin ainoastaan pelkästä urheiluhalusta, niinkuin hän tiesi heidän alituiseen tekevän. Heidän kansallisuutensa ei suinkaan suojellut heitä Ranskassa. Kaikki tiesivät että epäiltävien rojalistien suojeleminen ja auttaminen tuotti säälimättömän tuomion ja pikaisen mestauksen, olipa suojelija mitä kansallisuutta tahansa. Nuoret englantilaiset olivat ärsyttäneet armotonta ja verenhimoista vallankumouksellista tuomioistuinta aivan Pariisin muurien sisällä sieppaamalla sen käsistä tuomittuja uhreja melkein giljotiinin juurelta. Kreivitärtä aivan puistatti ajatellessaan Pariisista pakoa kahden lapsensa kanssa kätkettyinä pahanpäiväiseen vankkurikuomiin turnipsien ja kaalinkerien joukkoon, jossa he tuskin uskalsivat hengittää kansan kirkuessa läntisellä katusululla: »Ylimykset hirteen!»
Kaikki oli tapahtunut niin ihmeellisesti: kreivitär ja hänen miehensä olivat päässeet selville, että heidät oli kirjoitettu »epäiltävien luetteloon», joka tarkoitti muutamien päivien — ehkäpä vain tuntien tutkimusta ja kuolemaa.
Sitten tuli pelastuksen toivo; salaperäinen kirje, jonka allekirjoituksena oli hämärä tulipunainen nimimerkki, lyhyet, selvät ohjeet, ero kreivi de Tournaysta; tapaamisen toivo, pako kahden lapsen kanssa; vankkurien kuomi, ajurina hirveä eukko, joka kuin mikäkin paha henki piiskansa varressa heilutteli kauheata voitonmerkkiä.
Kreivitär tarkasteli eriskummallista, vanhanaikaista englantilaista majataloa, maan yhteiskunnallisen ja kirkollisen vapauden rauhalaa, ja hän sulki silmänsä päästäkseen häiritsevistä mielikuvista, joita oli saanut läntisestä katusulusta ja pelästyneestä roskajoukosta, kun se peräytyi vanhan eukon ruttopuheet kuultuaan.
Vankkureissa istuessaan oli kreivitär koko ajan luulotellut, että hänet lapsineen tunnetaan, pidätetään, tutkitaan ja tuomitaan. Nuoret englantilaiset uljaan ja salaperäisen johtajansa ohjaamina olivat panneet elämänsä alttiiksi pelastaakseen heidät niinkuin he jo ennen olivat pelastaneet joukottain muitakin viattomia ihmisiä.
Ja ainoastaanko urheiluharrastuksesta? Mahdotonta! Sir Andrew huomasi Suzannen katseesta, että tämä arveli ainakin hänen pelastavan lähimäisiään hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta paremmista ja jalommista syistä, kuin mitä hän uskotteli Suzannelie.
»Kuinka monta miestä kuuluu teidän urheaan liittoonne?» kysyi Suzanne arastellen.
»Kreivitär, kaksikymmentä», vastasi hän, »yksi käskee ja yhdeksäntoista tottelee. Kaikki olemme englantilaisia ja samat asiat velvoittavat meitä kaikkia — johtajamme totteleminen ja syyttömien pelastaminen.»
»Hyvät herrat, Jumala varjelkoon teitä kaikkia!» lausui kreivitär lämpimästi.
»Rouva kreivitär, niin hän on tehnytkin tähän asti.»