Silmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi näyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi pystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle Jellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä.
»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää lady
Blakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat.
Senkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vasta
onnetonta on!»
»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen edes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.
Kreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä kiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän lausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»
Mahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus kohosi korkeimmilleen.
»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady! Palvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa — »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme hyväntahtoisuuteenne!»
Melun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,
»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun kustannuksellani.»
Äänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen ilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.
Kaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä vastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin. Kreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi vastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi hän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.