Hänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui sillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva hetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen huoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen johtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin omituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.
Marguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä hänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä pian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa yksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta, voimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet olivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.
Naisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon iva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan nakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —
»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui joku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin paljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»
Marguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä asian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi, tuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset viisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue de Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli pelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen aikaan alituisesti punottiin.
»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle asianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»
»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja toimititte asiani?»
»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä heräämään.»
»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota ajatuksiaan.
»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordi
Fancourt.