»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin koetteeksi.
»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän pahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja ehkä mieluummin haluatte olla yksin.»
Marguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun, jota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen Margueriten olevan yksiin.
Lordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän oli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan — — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut ja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt ilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä armoa Chauveliniltä.
Ollihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt häntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että Marguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan kotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin saaliiseen — Armand'iin!
Kuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt kaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken menneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla asian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut tullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.
Lordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset olivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady Blakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät pysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän kulki huoneiden läpi.
Ainoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä; alapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli hyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella jykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina tömistelivät jalkojaan.
Juuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi hän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.
Hänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun hänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse melkein ivalliseksi.