Samana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän teki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja tehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä ajatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää Petershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän aikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.
— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole saava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.
Näin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten yrttitarhaansa hoitaisi.
Kello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in tapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut pahasti.
— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. —
Katsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!
Kuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui hänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:
— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä huomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt…
Ruskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten ruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren muistossa.
Moniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen jotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:
— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi rakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja…