— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella. — Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä välittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa yksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme omia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole milloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä riippuu heidän kohtalonsa.
Juro Herra oli ääneti.
— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. — Itseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan voi menettää teitä.
Hänen äänensä vavahti, mutta hän jatkoi miehuullisesti:
— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä elämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla Herralla on parempi osa näyteltävänä.
Juro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa huostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään niin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta. Muuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi kädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei mielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen ja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti silmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.
— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin tahdotte, niin palajan minä vuoristoon.
Hän kumartui pöydän yli ja puristi Bernardinen kättä.
— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa tahtoisin vielä sanoa teille.
Seuraavassa tuokiossa oli hän poissa.