— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine. — Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä seuralaista itselleni.
— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra.
— Tekisi mieli nähdä sitä.
— Jos tahdotte. Kun se on valmis, lähetän sen teille Petershofiin.
— Minä en mene enää Petershofiin. Miksikä menisinkään sinne nyt?
— Samasta syystä kuin kahdeksan vuotta sitten, — vastasi Bernardine.
— Minä menin sinne äitini tähden.
— Ja nyt menette minun tähteni, — sanoi Bernardine mietittyänsä.
Juro Herra katsahti häneen.
— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö todellakin siitä, miten minun käy?
Neito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi suorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.