— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. —
Muistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen.
Vanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti
oli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!
— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra äreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?
— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. — Me alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta, että minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat päiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin huomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.
— Muutamat eivät sitä huomaa milloinkaan, - sanoi Juro Herra.
— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin alkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni kuin ansaitsenkaan.
— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne elämää uudestaan?
— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt. Mutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä toivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä herään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.
— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon niin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää samallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku korvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.
— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin arkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.
— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi
Juro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.