Vaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla tavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle kirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään tunsi.
Bernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah läksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.
Juro Herra seisoi myömäpöydän ääressä.
— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En ole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.
Bernardine nojasi pöydän yli.
— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron Herran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin viimeksi olivat toisiansa kohdanneet.
— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on kuollut.
— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti vapaa ole.
Hän ei vastannut, vaan laskeutui tuolille.
— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?