— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on kerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias, kun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa sellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja Englantilaisen naapurista.
Sillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä ystävällisimmällä tavalla.
Omituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo idussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän itse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä hänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja tarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura ja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta sen sijaan hänen mielensä siitä keveni.
Oliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa auttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse niin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.
VIII Luku.
Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.
Eräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää, kietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä, ja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta säteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken ei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa. Pieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat kahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller nojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman espanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta oli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli kutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.
Mrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin mieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen ei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan ollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä sitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä. Hyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan häntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja kaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän sitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr. Reffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.
— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua olemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.
Näin hän alinomaa haasteli. Useimmat sanoivat siihen: