— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen jotenkin ärtyisästi.
— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te puhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin epämiellyttävänä.
— En minä teitä lahjakkaaksi sanoisi, — virkkoi Robert Allitsen jurosti.
— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä aina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen tietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava isku se, eikös ole?
— En minä ole milloinkaan iskua kokenut.
— Luulette niin muodoin olevanne lahjakas? — kysäisi Bernardine.
— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä, mutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt muistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä: ihmiset kuolevat.
— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, — virkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.
Veitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn haamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.
— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän äkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen mielipiteistään? —