— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni tai tullakseni terveeksi.
— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä tunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen pitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!
— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen tarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta tuossa naurussa.
— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran puoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että teidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian syvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä on palanen raukkamaisuutta.
Hän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui ulos ruokasalista.
II Luku.
Moniaita yksityisseikkoja.
Eräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha mies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen, mutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti hän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah Holme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia, ja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen mielestään aina loukkaavata.
Parin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen veljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin, ja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi kirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla. Se oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja sittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä; katse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi palavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei mitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin varsin vaikuttava.
Zerviah katseli kuvaa hetkisen.