— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, — virkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään kova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta Malvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja mennyt.
Senjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki ajatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja Malvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen mielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.
Bernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei siinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä nukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään. Jotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan, mutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta, jonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi, niinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.
Sellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten mittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia vailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä tuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet puoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa lempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne tanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja hämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei huolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat. Niinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän niistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on sanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan lämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?
Sellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa itseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama lakkaamaton voima käskemässä: toiminnan halu. Bernardinessä ei näkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille; hänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin muissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta hän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.
Näin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta harrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei muuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli taitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman itserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi jotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia: myhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta moneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.
Siinä lyhyt kertomus Bernardinen menneisyydestä.
Ja niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet rasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset kokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan "nykyajan tuote", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi vielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.
III Luku.
Mrs. Reffoldin läksytys.