Petershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka sinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia ihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille ilmeisesti hyvää.
Sitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut, mutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu — on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä huononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia kuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka olisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei liene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili yksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi kuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja pysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä häiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.
— Teistä ei ollut kovin suurta iloa eilen illalla, — virkkoi Bernardine.
— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen lunta saappaistaan.
— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi Bernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä te sanoitte.
Toinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo lähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua hänen kerallaan.
— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen äänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen entiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin voin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää teille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse. Minä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette väsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei Petershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa metsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen tyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise silmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria. Näistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei teillekin voisi olla tuosta iloa.
— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine puoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt luopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.
— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi Juro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät itsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja tuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen vaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään, neljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te olette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.
Juro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan, muistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on kuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen. Hänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja halvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli mies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan välinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli lueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan siinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka että edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin muut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa, juuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli sairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka olivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat häntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston liiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He puhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta ilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat pelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän johdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä ja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän oli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä toivojen pettäminen merkitsee.