Matkatoverit olivat ääneti. Kerran vaan Juro Herra virkkoi:
— Minä pelkään, että negatiivini pilaantuivat.
— Johan te sen kerran sanoitte, — huomautti Bernardine.
— No sitten sanon sen uudestaan, — vastasi toinen tuikeaan tapaansa.
Seurasi pitkällinen äänettömyys.
— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan lunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla lumen sulamisen aikana.
— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä ole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan. Minä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin olisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien säästöjeni lisäksi.
— Oletteko pulassa? — kysäisi Juro Herra melkein arasti.
— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. —
Ja rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.
— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, — virkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut reipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.