Siinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä, että yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän aikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta. Marialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja kiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä vastattiin.
— Ei minua nyt saa häiritä, — sanoi hän. -Kuka se on?
— Enhän minä voi huutaa teille, — vastasi Bernardine.
Juro Herra avasi pimeän huoneen oven.
— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään
Bernardinen, lisäsi hän:
— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia tarpeen.
— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle hänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä yhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?
Hän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän tuli ulos kameroineen.
— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan noitten maalaisten valokuvat mukaan.
Puolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä erää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa maaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen maisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä hiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään sama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi oli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta lähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut olivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan synkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet niin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja kolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että kulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.