Mrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen lähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa hänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa pyysikin. Bernardine kieltäytyi.
— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani alkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.
— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä maksan teille sievän palkan.
Bernardine oli taipumaton.
— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä tavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun kanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että teidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten kävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras on erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme erillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla teidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?
Niin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti ennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan, kuiskasi:
— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta jos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä, kirjoitatteko minulle silloin?
Bernardine lupasi.
Huoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin. Siinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt hänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon Mr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: "Anna kellonperäni Pikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan vastaan."
Bernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani sijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.